Suomeen paluusta aikaa on nyt jo puolitoista kuukautta suurin pirteen..ja aika on mennyt kuin siivillä oikeastaan. Oon tajunnut että vaikka oon jossain määrin laiska ihminen miun on pakko aina hommata ittelleni ohjelmaa ja älytön kiireen tuntu. Miten muutenkaan nyt siis olisi voinut kulua miun ekat viikot täällä pohjosessa kuin tehden kaikkea sellaista mitä olin välillä vaihtarivuoden aikana suunnitellut. Niinpä en ollut siis vielä vaan saanut aikaseksi kirjotettua tätä paluu postausta joten nyt ylpeänä taputan itseäni selkään kun tätä vihdoin kirjoittelen festarien jälkeisessä zombie olotilassa.
Kun nyt rupean miettimään tänne takaisin matkustusta ja ekaa iltaa, on se tosi elävänä mielessä, aivan kuin ne vaihtovuoden ekatkin päivät. Lentokentällä ystävien ja hostperheen hyvästely oli kamalaa, surullista ja lohdutonta. Yhdyn niin monen muun vaihtarin mielipiteeseen siitä, että vaihtomaan jättäminen on vaikeampaa kuin kotimaan. Täältä lähtiessä tiesin että palaan vuoden päästä. Tosin silloin vuosi kuulosti pitkältä, nyt se tuntuu niin lyhyeltä. Uutta-Seelantia hyvästellessä en kuitenkaan voinut olla varma milloin saan halata näitä ihmisiä seuraavan kerran, milloin puhua heille kasvotusten, milloin nauraa yhdessä räkäisesti ja ajella autolla ympäri kyliä. Itkuhan siinä tuli, yllätysyllätys ja oli lievästi sanottuna karmivaa raahautua vollottaen koneen käytävän läpi omalle paikalle ihmisten tuijottaessa. Kuulin kun joku sanoi: "That's what it must feel like to leave home" Niinpä.
Väsyneenä ja sekavien fiilisten vallitessa saavuin illalla Aucklandiin ja tapasin siellä sitten 4muuta eurooppalaista vaihtaria joiden kanssa lentäisin yhdessä Lontooseen asti. Kaikki tiedettiin mitä jokainen oli joutunut käymään läpi, ei siinä paljon sanoja tarvittu. Muutenkin oli liian väsyttävää käydä sitä kaikkea hirveästi läpi. Vaelleltiin yliväsyneenä keskustassa, metsästettiin vikaa kunnon ruoka-ateriaa ennen lentsikkamössöä ja sitten yritettiin pikkuisen nukkua..ennen 3am herätystä. Siitä sitten tosiaan pirteänä reissuun! Nyt oon kyllä vähäksi aikaa saanut tarpeekseni pitkistä lentomatkoista. Istuminen postimerkin kokoisella kivikovalla penkillä, suihkuttomuus ja kolmen käsimatkatavaralaukun raahaaminen maailman toiselle puolelle ei todellakaan oo kovin hohdokasta. Onneksi oli juttuseuraa, leffoja (vihdoin katsoin sen Hangoverin, hyvä minä!) jumppahetkiä koneen portaissa (naurakaa vaan) ja ilmaisia cheese crackereita. Voisin sanoa että matkan käännekohta oli saapuminen Finskin lähtöportille Heathrowlla. Yhtäkkiä joka puolella oli suomea, suomea ja suomea. Halusin laittaa kädet korville ja huutaa shut up! Ehkä siinä vaiheessa vaan tajusin kunnolla että tämä oli oikeasti tulossa päätökseen. Siihen asti matka oli ollut siirtymistä harmaassa välimaastossa, en oikein ollut missään.
Kun sitten saavuin helsinki-vantaalle, sain 29kg painavan laukkuni ja rullailin sen "sulavasti" aulaan, näin iskän ja äiskän. Oli hassua miten porukat oli sitten niin tunteellisia koska en ite reagoinu yhtään samalla tavalla. Koska ei oikeastaan tuntunut että aikaa olisi kulunut paljon. Ihan kuin olisin ollut poissa niiden luota ehkä pari viikkoa. Mutta tietty olin siis tajuttoman onnellinen, ja oli kyllä aika ihana päästä kotiin, nähdä pikkuveli (joka on kyllä hirmu iso nyt!) ja syödä mustikoita ja nukkua omassa sängyssä heh!
Miulle ei tullut mitään pahempaa paluun kulttuurishokkia vaikka tv:tä kyllä katsoo nykyään mielummin ilman tekstejä ja suomalaisen töykeyden tiedostaa tosi selkeesti. Kaupan kassalla kukaan ei enää kysy kuulumisia eikä väistäessä tai ohi mennessä excuse me ilmaisulle oikeen löydy hyvää käännöstä. Ja mitäs sitä sanoisi please sijasta? Toisaalta kyllähän suomalaiset on sitten tietyllä tapaa tosi aitoja ja on muuten kiva kun ei tarvii enää selitellä miun sarkasmia!
Niinkuin jo kirjoittelin, paljon on ollut ohjelmaa nyt sitten kesälomalla. Töissä olin oikeestaan koko loman niin nyt näyttää tilikin vähän kivemmalta kun luvut tuon vuoden aikana laski kuin itsensä kipeeksi maksanut bungy hyppääjä. Viikonloput vietin paljolti mökillä, tietysti nauttien suomalaisesta Saimaasta, saunasta ja yhteisistä grillailuilloista. Ihanan rauhoittavaa ja tuttua. Sellaista kuin aina. Räväkämpää menoa oli nyt kahtena peräkkäisenä viikonloppuna kun ekana reivattiin Jurassic Rock ja sitten jamitettiin Weekend, MAHTAVAA! Ystävien kanssakin kaikki on sujunut tosi kivasti eikä isoja järkytyksiä tai erilleenkasvamisia ollut onneksi hirveästi käynyt, vaikka nekin on tosi normaaleja vaihtarivuodessa. Koulussa tietty oon nyt vuoden kavereita jäljessä, mikä ei ole kovin mukavaa. Kaikkeen tottuu.
Kaikin puolin asiat on siis sujuneet hyvin Suomeen paluun jälkeen. Välillä vaihtarivuosi on ajatuksissa kuin uni, lyhyt ja epätodellinen. Aidoksi se muuttuu ihmisten kautta, sillä ikävä on välillä kova molemmin puolin. Ihmissuhteet kehittyvät niin vahvaksi ja tuon vuoden aikana koki älyttömän suuria tunteita että ne elävät pitkään vahvana mielessä. Ja vaikka vuosi olisí ohi, ystävyyksiä voi aina jatkaa. On olemassa skype ja kirjeet ja matkahaaveet. Haikeaa on kuitenkin tietää että yksi elämänvaihe on nyt ohi. Niiden ihmisten kanssa en välttämättä koskaan elä niin tiivisti yhdessä ja ole osana sitä yhteisöä, niin sitä paikallista, kuin vaihtarikavereitten muodostamaa. Monista heistä tuli miulle kuin siskoja. Me selvittiin vuoden läpi yhdessä ja oikeesti jaettiin ihan kaikki, ei siinä muuten tervejärkisenä kestä. Kaikki tunteen koki niin suurina ja aitoina, oli välillä tosi vaikeaa mutta myös tositosi upeaa. Onnelliseksi teki pienetkin asiat. Vaikka vaihtarina olo on rankkaa, sitä myös kaipaa. On tavallaan erityinen ja erilainen. Voi ja täytyy tehdä mitä vaan ilman ennakkoluuloja ja taustaa. Saa yrittää, erehtyä ja oppia. Nyt välillä facebookin etusivulle ponnahtaa juuri vaihtaritaipaleensa alottaneiden postauksia. Kaikki on niin outoa ja ihmeellistä alussa. Heille kaikille tsemppiä, on ikimuistoinen vuosi edessä ja maailma ei ole enää sama sen jälkeen. Peace, Love ja Happy Times !
Täältä kiittää ja kuittaa seikkailuista, onnellisuudesta ja elämästä innostunut vaihtari
Henna
